Tässä mammojen harrastelätkässä on näkäjään vähän haasteita... meillä, meijän joukkueessa on kaunis ajatus pelaa omaks iloks ja kuntoilun, hyvän mielen, oman ajan ja hauskan seuran takia! Kaikilla ei näytä olevan sama ajatus.

Oltiin "ystävyysottelu" vieraspelissä ja aikamoinen farssihan siitä tuli. No lähetään siitä, että voitettiin 0-6. Ettei ny tarvii miettiä, että oonko jotenkin katkera.  

Harrastesarjatason peleissä on yks tuomari kentällä. Ystävyys/harjoitusotteluissa usein joku kotijoukkueen perheenjäsen tai sukulainen. Loistava käytäntö, kun rahaa ei ole ja kuitenkin halutaan pelata! Toisaalta sitte pitää olla munaa puhaltaa vaaralliset boxiin rauhottumaan, vaikka olis kotijoukkue.

Tää on nyt mun henkilökohtanen mielipide, mutta kun minäkin (just yli vaahtosammuttimen kokosena) saan kiekoTTOMANA poikittaista ja joukkuetoveri polvitakalusta... Semmonen vaan ei kuulu tän tason peleihin! Piste.

Kollegani toisella foorumilla on ottanut saman asian pöydälle. Huoleni ei siis oo yksittäistapaus.

Me halutaan pysyä toimintakykysinä ja terveinä, vanhoja akkoja ku ollaan. Ei todellakaan pelata voitosta verenmaku suussa. Me halutaan onnistua joukkueen ja siihen sisältyy myös yksilönä onnistuminen. Ei hakata, taklata, nälviä, haukkua... Häpeäkseni sanon, että mun tempperamentti ei kestänyt ja sen poikittaisen jälkeen avauduin liikaa ja sain ite kakkosen koukkaamisesta. Not so proud. Ehkä olin sen ansainnu. Kun boxista kattelin muitten pellamista, tajusin etten haluu pelaa tämmöstä peliä.

Pari viikoa sitte pelattiin toisia joukkuetta vastaan turnauksessa. Tiukat, kovat, pelit 2-2, 2-2, 4-2 ja 3-2. Mutta hauskaa, paljon taitavampaa, silti kovaa ja ennenkaikkea vastustajaa kunnioittavaa peliä!

Jos jollakulla harrastetasolla alkaa hitsaa kiinni, ni mieluummin jääköön sitten kokonaan kotiin! Mä oon täällä hulvattoman hauskaa pitämässä ja kovan yrittämisen jälkeen joskus jopa onnistumassa. En taho kuulla "ootko joku junnu ku et kestä kovaa peliä?". Huutelijat menköön pelaa vaikka Suomi-sarjaan, vaikka ei taida huutelijoiden taidot sinne riittää :D

Antakaa siis harrastesarjassa pelin olla aikusten oikeesti hauskaa ja kaveria kunnioittavaa, kuten jälkikasvullekin opetamme!

Ugh.

Mahtaakohan tää aihe tähän jäädä, kun alkusarjakaan ei oo ees vielä alkanu...

Mä olin tänään aamujäillä. Joo'o sunnuntai aamulla ysiltä. Eikä siinä vielä kaikki; olin valvonu 12,5h yövuoron ja ajanu 140km hallille. Ihan vaan sitä varten, että pääsee jäälle. Sitte sama matka takas, ehtii vähän ummistaa silmät ja seuraavaan yövuoroon. Joku fiksumpi vois väittää, että ei oo kaikki muumit laaksossa ei.

Meillä alkoi kausi vasta tossa pari viikoa sitte. Siitä huolimatta on jo kertyny viidet treenit ja kuus peliä. Ettei nyt vaan tulis burnout?

Mä oon 37 vuotias, neljän lapsen äiti ja hokkarit harrastemielessä vedin jalkaan viis ja puol vuotta sitte. Taas tuli todistettua, että vanha koiraki "oppii" uusia temppuja.

   

Viime keväänä sain päähäni kutoa elämäni ensimmäisen villasukan, koska mietin ettei se nyt voi olla amerikantemppu. Ei siitä nyt ihan perinteinen villasukka tullu, mutta sanoisin että ainutlaatuinen (huom yksikössä, ei tullu paria ei). Ja kaiken lisäks rakas siskoni teloi jalkansa ihan tuhannen tuusannuuskaks, joutu alottaa syksyn kipsi jalassa. Mutta ei hätää, mähän olin kutonu just siihen kipsiin sopivan villasukan!

No mutta lätkään... Varoituksen sana: Jos sulla ei oo aikaa liikkua, notkua hallilla, ajaa pelireissuja tai käkättää älyttömiä juttuja älyttömässä porukassa, ni älä kokeile! Pikkutyttöjeni isä, mies joka asuu meillä, on koko ikänsä pelannu. Ja notkuu aina hallilla. Ei mua kyllä kielletykään, mutta ihan kiusaks oli lähettävä leikkiin mukaan. En vaan pystyny ymmärtää, että mikä siellä hallilla on niinpal kivampaa ku kotona...

Se oli se virhe. Kuopus oli kaks viikkoo ja kolme päivää, ku menin ekoihin treeneihin ikinä. No mietin, että ei se jääkiekko nyt niin vaikeeta voi olla. Mitä nyt vähä luistelee, ottaa sen lätyn lapaan ja avot. Ei se sitte ollukkaa ihan niin. Enhän mä osannu ees luistella. Saatika sitte luistella ja kuljettaa kiekkoa yht'aikaa, ottaa syöttöä lapaan, rannaria ja mitänäitänyton. Aivan sairasta.

Mä olin myyty. Jotenki sitä aina unohti, että miten paska sitä oikeen eilen olikaan. Tavallaan aika kultaa muistot ja seuraavaan treenipäivään mennessä oli ajatukset jääkiekon helppoudesta taas ku Teemu Selänteellä. Nyt on melkee kuus vuotta hurahtanu ja edelleenkään en ymmärrä, että miten niin yksinkertanen peli voi olla niin hemmetin vaikeeta?

Meijän joukkueen koheltaessa on sattunu uskomattomia sekoiluja ja sattumuksia. Tähän blogiin alan jakaa niitä uskomattomia kokemuksia, iloja, suruja, pettymyksiä, loistavia suorituksia, mokia ja kaikkia älyttömiä juttuja. Kausi vasta alkaa ja taas tulevana torstaina joudun mulkkaa työvuoroja, että pääsen treeneihin. Sori kollegat, I can't help my self.

Senverta vielä sanon, että loistava harrastus. Älkää epäröikö jos tulee mahis lähtee mukaan. Mä yritän avata tässä sitä lätkän hienoutta pitkin piiiiitkää kautta, joten tervetuloa mukaan!